Cilla-tädille

Our dead are never dead to us, until we have forgotten them.

  George Eliot

Isoisälläni oli liuta sisaruksia, tarkemmin ottaen kahdeksan.
Ukki oli sisarusparven toiseksi nuorin, nuorempana vain pikkusiskonsa, lempinimeltään Cilla.
Joukko on harventunut, käynyt vähiin, ja ukin siirryttyä vehreämmille niityille viisi vuotta sitten, oli jäljellä enää Cilla.
Rakkaus synnyinseutuunsa näkyi Cillassa, kirjoittamissaan teksteissä ja palavassa halussa viettää kesäisiä päiviä vanhassa tutussa pihapiirissä. Elämä kuljetti naapuripitäjään, mutta Cillan sydän jäi näille maille.

Selailin mummilassa vanhoja kuvia, tarkoituksena löytää alkuperäiset kuvat mammasta ja papasta, isoisovanhemmistani. Niitä en löytänyt, mutta Cillan vuonna 2005 isovanhemmilleni kirjoittaman tekstin löysin.
Se on kaunis kuvaelma kotiseudustani, Cilla-tädin sydämen maisemasta.
Teksti koskettaa minua syvästi, kuvaahan se myös minunkin sydämeni maisemaa.

Yli-Viisas
Viljavat savipellot, niiden alapäässä joki.
Sen varrella on niittu.
Kuljetaan niitun kujaa
ja tullaan minun "paratiisiini". 

Varhainen aamuhetki 

Ajan karjani kylän maantielle,
vain lyhyen matkaa. On hiljaista, autoja ei.
Kohta jo erotan riihen, punamullatun puimalan.
Sen takaa alkaa niitun tie,
mi muistot lapsuuteeni vie.
Niitun yllä leijuu kesä,
ladon räystäspuulla on pääskyn pesä.
Kohta punakidat ammollaan
poikaset pyytävät ruokaa.
"Kiirettä pitää", emopääsky huokaa.
Vaan kohtapa ilman leikkaa
iloiset, korkeat sävelet.
Ne kuulla saat, kun piennarta kävelet.
Ja kesän juhla jatkuu:
kujan varrella luonnonkukat,
keltaiset, kultaiset sinisukat...
On hiirenvirnaa, lilaa ja keltaista.
On äitini rakastamaa "ängelmää",
tuoksullaan huumaavaa.
Vähäiset pelto-orvokit
kohottavat viattomat kasvonsa
vierellä harakan- ja kurjenkellon sinen.
On rinnalla puna-apila, "hyötykasvi" ihmeellinen.
Unohtaa en saata
orjanruusupensaita, lyhytvartisia
Liki maata kukkivia;
kukat veren hehkuiset, yksinkertaiset
sisukkaasti kasvavat kuivuuttaan halkeilevan
savipellon pientareella.
Matka jatkuu, lähestyn jokivartta. Maan laatu on muhevaa multaa.
Täällä kuovit kymmenittäin kajauttavat "kuovii, kuovii.."
Sinne joen takaniitulle lypsykarjani vien, minä 12-kesäinen tyttönen.
Hyvin tunnen tien. Kauneinta mitä sieluuni syöpyi.

Tekstin jälkeen on vielä kuittaus:
"Aamun hetkessä 13.4.2005        Kirsti        60 vuoden jälkeen"

Kirstin, Yli-Viisaan tyttären, muistolle

1929-2014

Rakkaudella,

KIKU