Kummius

Wikipedia määrittelee kummin näin:

”Kummi on kristillisessä perinteessä kastettavan tai kirkkoon liitettävän hengellinen ohjaaja, hengellinen vanhempi, jonka tulee pääsääntöisesti kuulua samaan kirkkokuntaan kastettavan kanssa.”

Mä diggaan tästä määritelmästä. Se ei ole liian jäykkä (vrt.  kummin tehtävänä on opettaa lapselle kristilliset arvot), vaan jättää pelivaraa.

Itselleni  ’hengellinen’ on joustava määritelmä ja ’hengellinen ohjaaja’ kuvastaa omaa mielikuvaani kummiudesta erittäin hyvin. Kummin tehtävänä on mielestäni olla läsnä kummilapsen elämässä, olla yksi turvallinen aikuinen lisää. Kenties jopa se aikuinen, jolle on helpompi kertoa elämän iloista ja suruista, kuin omille vanhemmille. ”Spiritual guide”, sehän se.

Minulla on yksi kummilapsi, joka on mun pieni kullanmuru. Etenkin nyt kun asutaan naapureina, niin pojan kanssa tulee vietettyä aikaa viikoittain. Tämä on selvästi vahvistanut meidän suhdetta, sillä nykyään poika juoksee syliin halaamaan minut nähdessään. Kummitädin sydän meinaa sulaa!

Toivon että läheinen suhde kummipojan kanssa säilyisi aina, että voisi olla tukena ja apuna elämän eri vaiheissa. Tämä tietysti vaatii sitä, että viettää aikaa lapsen kanssa, tutustuu lapseen, kuuntelee, eikä tuomitse ja osoittaa että on luotettava, reilu ja rehti. Mikään ihmissuhde ei kestä ilman pientä työntekoa.

Itselläni on kaksi kummitätiä, molempien vanhempieni isosiskot.

Minulle on aina sopinut hyvin, että kummini ovat naisia ja varmaan tämäkin asia on edesauttanut kasvamistani vahvaksi ja itsenäiseksi naiseksi.

Aikuisiällä, tai oikeammin teini-iästä lähtien, on harmillisen vähän tullut oltua vain tekemisissä kummankaan kanssa.

Lapsena muistan kuinka äitini siskon tuloa odotettiin aina kuin kuuta nousevaa! Silloin tiesi että tehdään jotain hauskaa, pelaillaan, leikitään, jne. Oltiin yhdessä.

Edelleenkin odotan tätä kerran vuodessa tapahtuvaa jälleennäkemistä, mutta ei se ole ihan sama asia kuin lapsena. Lähinnä siitä syystä, että ei me olla kummitädin kanssa niin läheisiä kuin aiemmin. Aikuisiällä sitä kun vaatii muutakin ihmissuhteelta, kuin vain sen että leikitään ja pelataan.

Kuitenkin aiemmin tällä viikolla, kummitätini ollessa käymässä, meillä oli hyvä ”bondaushetki”; me puhuttiin.

Eikä mitään yleismaailmallista liibalaabaa, vaan kummitäti kyseli mun työkuvioista, samalla puhuttiin mun vahvuuksista ja mielenkiinnonkohteista, kummitäti jakoi myös omia kokemuksiaan ja kertoi mistä oli itse pitänyt työelämässä.

Kummitädin kanssa oli mukava puhua tästä aiheesta, kun toisin kuin äitini, jonka mielestä vain korkeakoulutus on tae hyvään elämään ja onneen (okei, ehkä vähän kärjistin, mutta basically näin!), kummitäti pystyi pohtimaan mun kanssa objektiivisesti eri kanteilta, että minkälainen homma voisi sopia mulle. Kummitäti ei painostanut opiskeluun, vaikka puhuttiinkin siitä mahdollisuutena.

Kun kerroin äiskälle, että oltiin juteltu kummin kanssa, niin mamma sanoi: ”Hyvä että sekin on huolissaan susta!”. Ei, en usko että kummitäti oli huolissaan. Miksi olisi? Mä olen fiksu, reipas ja iloinen nuori nainen, jolle taivas on avoinna. En vaan vielä ole löytänyt omaa paikkaani työmaailmassa ja kuten kummitädilleni totesin, tuskin tulen tekemäänkään mitään työtä, tai ainakaan olemaan samassa työpaikassa, koko lopunelämääni. 

Kiitos kummitäti neuvoista ja jutteluseurasta sekä siitä, että olet mun elämässä yksi niistä ”turvallisista aikuisista”!

Rakkaudella,

KIKU

p.s. No kyllähän me kuitenkin tietty pelattiinkin!